Julkaistu 07.03.2017

Mitä kaikkea perfektionismiin liittyy?

Olen pohtinut ja joutunut pohtimaan paljon perfektionismia. Omasta mielestäni käsitteellä on kielteinen kaiku tai ainakin siihen turvaudutaan usein silloin, kun halutaan vähätellä, arvostella tai tehdä loppu jonkun asian vatvomiselle; ”no hän nyt on niin perfektionistinen, ei hänen sanomisistaan tarvitse välittää”, ”ikinä ei tule valmista jos lähdetään perfektionistisesti tavoittelemaan jotain asiaa” tai ”tuosta perfektionismista voi päästä irti, esimerkiksi psykologi voi auttaa”. Minua on usein syytetty perfektionismista ja jossain määrin kyllä tunnustan syyllisyyteni. Kyse on kuitenkin niin universaalista ilmiöstä, että se ansaitsee pohdintaa ja ihmettelyä.

Intomielellä tartuin Brené Brownin kirjaan Et olekaan yksin – Totuus perfektionismista ja riittämättömyyden tunteesta. Otsikko on aika mahtipontinen ja suhtaudun totuuteen niin vakavasti etten yhdy kirjan otsikkoon vaikka sisältö onkin erittäin kiinnostavaa, innostavaa ja helpottavaa. Brownin mukaan perfektionismissa on kyse ennen kaikkea häpeästä. Häpeä on epämiellyttävimpiä tunteita ja tiloja, mitä ihmisenä olemiseen liittyy. Jos perfektionismi todella liittyy häpeään, ei ihme, että perfektionismilla on ikävä kaiku ja se mieluummin kuitataan pois päiväjärjestyksestä kuin lähdetään tutkimaan ja pohtimaan, mistä on kyse. Häpeä on niin ikävä tunnetila, että usein jo häpeästä puhumista vältellään. Esimerkiksi vihasta ja pelosta voidaan jo puhua, mutta häpeästä puhuminen on edelleen marginaalista.

Kirjan anti on mielestäni erityisesti siinä, että se tunnustaa häpeän inhimillisenä ja universaalina (toki kulttuurisidonnaisena) ilmiönä ja siinä, että se antaa työkaluja häpeän tunnistamiseen ja käsittelyyn. Brown ei pidä häpeää yksilön yksinäisenä taakkana (vaikka se valitettavasti voi olla juuri sitä) vaan kyse on paljon monitahoisemmasta ilmiöstä, sillä häpeää ylläpitävät tai murtavat ennen kaikkea  yhteisöt ja ihmisten välinen vuorovaikutus. Kirjaa lukiessa individualistinen harha murenee ja jo yksistään se on helpottavaa: me emme ole täällä minkään tunteemme kanssa yksin. Vastavoimana häpeään Brown tarjoaa esimerkiksi tietoisuutta, ymmärrystä, avoimuutta, rohkeutta, empatiaa, yhteyttä ja myötätuntoa – sanojen valtavan voiman ymmärtää vielä paremmin kun miettii niiden vastakohtia, jotka ovat varsinaisia häpeän kasvualustoja: ymmärtämättömyyttä, sulkeutuneisuutta, pelkoa, kovuutta, eristäytyneisyyttä ja syyllisyyttä/syyttämistä.

Kirjassa sukelletaan niin syvälle häpeään että välillä joutuu miettimään, että mitenkäs sen perfektionismin laita olikaan. Onko perfektionismi aina pelkästään huono, välteltävä asia, pelkästään häpeän ponnistuslauta? Itse yhdistän perfektionismin mm. tunnollisuuteen, tarkkuuteen, oikeudenmukaisuuteen, idealismiin ja laaja-alaisuuteen. Perfektionismin koukku on siinä, että me haluamme ja tavoittelemme täydellisyyttä – mitä se ikinä onkaan – ja ansa siinä, ettei täydellisyyttä ole koskaan mahdollisuutta saavuttaa. Silti ajattelen, että perfektionistinen käsitys asioista voi kuitenkin antaa suunnan, mitä kohti edetä. Kunnianhimoiset tavoitteet ja unelmat ovat mielestäni täysin sallittuja. Jos niitä ei olisi, moni hieno asia olisi jäänyt saavuttamatta. Itse olen kokenut perfektionismin parhaimmillaan loputtomana innostuksena esimerkiksi halussa oppia uutta ja tehdä asioita uudella tavalla. Pahimmillaan perfektionismi on ollut Ilonpilaaja ja Vaatija, joka ison onnistumisen äärellä vain kohtauttaa olkiaan ja sanoo, että ”tuo nyt oli vähintä, mitä tässä pystyi odottamaan – jatkossa paina töitä kovemmin”.

Henkilökohtaisesti olen osittain perfektionismin vuoksi saavuttanut paljon, esimerkiksi vienyt monet opinnot loppuun ja mennyt työelämässä eteenpäin. Perfektionismin vuoksi itsetuntoni on ollut ajottain todella lujilla, olen kohtuuttomasti vähätellyt osaamistani ja jättänyt suotta hyviä tilaisuuksia käyttämättä. En kuitenkaan suhtaudu kaikkeen elämässä perfektionistisesti enkä halua määritellä itseäni perfektionistiksi. Brownin kirjassa voimakkaasti kyseenalaistetaan kaikenlainen kategorisointi ja tähän tapaan voisi mielestäni suhtautua myös perfektionismiin itsessään. Perfektionismia on hyvä pohtia ja puhua siitä. Samalla kuitenkin: ketä tai mitä palvelee se, että määrittelemme jonkun ihmisen perfektionistiksi tai jonkin asian hoitamisen, tavoitteen tai haaveilun perfektionistiseksi? Perfektionismi ei ole mikään tyhjentävä vastaus kenenkään ihmisen, asian tai ilmiön kohdalla. Leimaaminen päästää meidät aivan liian helpolla silloin kun jonkun asian yhteydessä pohdimme, mistä tässä kaikessa mahtaa on kyse?

Hinnasto Ota yhteyttä